Parhaita paloja museossamme

Tykki oli perusrakenteeltaan melko samanlainen 1500-luvulta 1800-luvulle asti: sileäputkinen, suustaladattava, puulavettinen mustaruutitykki. Niin sanottu Kirjokiven tykki 1700- ja 1800-lukujen taitteesta näyttelyn ensimmäisessä kerroksessa edustaa perinteistä mustaruutitykkimallia. Se oli vuoteen 1970 asti Valkealan Kirjokiven kartanon ulkosuojassa. Putki ja lavetti eivät ole alun perin kuuluneet samaan tykkiin. Lavetti on malliltaan venäläinen. Putken alkuperästä ei ole varmaa tietoa, sillä siinä ei näy valmistusmerkintöjä.

Museon perusnäyttelyn ensimmäisessä näyttelykerroksessa on vanha, puupyöräinen tykki. Tykki löydettiin Valkealan Kirjokiven kartanosta vuonna 1970, ja se päätyi näyttelyesineeksi Niinisalon Tykistömuseoon.
Esineen varhainen historia on arvailujen, tarinoiden ja vähäisen muistitiedon varassa. Jos tykille luotaisiin olemassa olevien tietojen tukema menneisyys, voisi se ehkä olla tällainen:

Alkutaival Suomen sodassa

Helmikuun 21. päivänä vuonna 1808 venäläiset joukot ylittivät Suomen rajan kenraali Friedrich Wilhelm Buxhövdenin johdolla.

Kenraali Pjotr Bagrationin 21. divisioona marssi Kymijokea kohti, ylitti sen ja kohtasi Elimäellä majuri Arnkilin johtamat suomalaiset. Tämä puolustautui urheasti koko päivän. Vasta kun kaikki perääntyminen voitiin toteuttaa hyvässä järjestyksessä varastot mukaan lukien, lähtivät he seuraavana päivänä Artjärvelle. Näissä asemissa oltiin muutamia päiviä, sillä suomalaisten rautainen seinä esti venäläisten etenemisen. Porilaisten rykmentti, jota johti eversti Stjernvall, oli asemissa Kuusankoskella ja Myrskylässä.

Keli oli raskas, pakkasta oli jopa yli 30 astetta ja lunta oli polven korkeudelle.  Tykit olivat ongelma. Varsinkin venäläiset olivat joutuneet jättämään raskaat tykkinsä jälkeen. Kasakat ja jalkamiehet etenivät paljon nopeammin. Vain kevyet tykit pysyivät mukana, ja niistäkin osa purettuina ja kannettuina.
Venäläiset tykit olivat kreivi Shuvalovin järjestelmän mukaan koottuja. Tavallista oli, että putken suu oli vaakasuorassa oleva ovaali, jolla voitiin pyyhkäistä kartessitulella laaja viuhka suljettuun joukko-osastoon. Tällaisella tykillä ei kuitenkaan voinut ampua tarkkoja laukauksia kauas. Niinpä hyvien lavettien päälle oli vaihdettu pyöreällä suulla varustettuja putkia.

Kävi niin, että suomalaiset onnistuivat valtaamaan takaisin erään venäläisten valloittamista asemista. Venäläiset joutuivat paetessaan jättämään jälkeensä yhden pikku kanuunoistaan, joissa oli vielä Shuvalovin lavetti mutta uusittu, pyöreä putki. Näin tykki tuli suomalaisille, mutta ei siinä kaikki. Kun suomalaiset perääntyivät edelleen syvässä lumessa, kävi heille samalla tavalla: tykki unohtui, kun kiireesti lähdettiin. Tuli lumisade, ja tykki hautautui näkymättömiin.

Siviilitykkinä kalastuksenvalvonnassa

Sota oli ja meni. Tykki jäi metsään, kunnes se kesällä rauhan palattua sattumalta löydettiin. Valkealassa ollut Kirjokiven kartanon renki ilmoitti löydöstä isännälle, joka käski viedä tykin liiteriin. Siellä tykki sai olla, kunnes kartanon isäntä Elfving keksi rakentaa komean vartiotornin kartanonsa maille.

Tornilla oli tehtävänsä: sieltä voitiin valvoa, ettei salakalastajia tai salametsästäjiä pääsisi touhuilemaan kartanon laajoilla vesillä ja pelloilla. Oli todettu, että tornista luvattomilla asioilla liikkuvat näkyivät hyvin. Mutta miten ihmeessä saada tunkeilijat häipymään? Ratkaisu oli selvä: tykki ylös torniin!
Niin tykki irrotettiin lavetistaan, ja pelkkä putki kannettiin kierreportaita ylös. Sieltä sitten paukuteltiin järvelle, kun luvattomia verkkomiehiä liikkui. Kyllä tuli airoihin liikettä!

Tarina perustuu FT Erkki Wuolijoen kirjoitukseen Tulikomentoja-lehdessä  2/2013.

  Takaisin