Loading...
Loading...

Julistusta, sielunhoitoa, valistusta – Kenttätykistörykmentti 3:n kenttäehtoollisvälineet

Puolustusvoimissa harjoitettu kirkollinen työ on pieneltä osin esillä myös Museo Militarian laajassa perusnäyttelyssä. Näyttelyrakennuksen toisen kerroksen talvisotaosiossa siitä kertovat kenttäehtoollisvälineet. 1920-luvun alussa Kenttätykistörykmentti 3:n hengellistö työtä varten valmistetut ehtoollisvälineet olivat käytössä vielä talvi- ja jatkosodan aikana.

Kirkollisesta työn alkuvaiheista Puolustusvoimissa…

Kirkollisen työn itsenäisen Suomen armeijassa katsotaan virallisesti alkaneen 31.3.1918, kun asessori Hjalmar Svanberg esitteli ylipäällikkö C. G. Mannerheimille suunnitelman kenttäpappien toiminnan järjestämiseksi. Vapaaehtoisia seurakuntapappeja toimi kuitenkin valkoisessa armeijassa sielunhoitotyössä jo aiemmin talvella, ja enimmillään heitä oli 50.
”Armeijan esipappina” toiminut Svanberg luopui tehtävistään syksyllä 1918, jolloin hänen seuraajakseen virkanimikkeellä sotarovasti tuli Nils Malin. Kenttäpiispan virka perustettiin vasta jatkosodan aikana vuonna 1941.

Sotilaspappien määrä oli 1920-luvun alkupuolella noin 30. Lisäksi perustettiin ortodoksisen matkasaarnaajan virka. Suhtautuminen kirkolliseen työhön joukko-osastoissa vaihteli. Kielteistäkin asennetta esiintyi etenkin, kun toiminta ei ollut vielä löytänyt vakiintuneita uomiaan. Alkuvaiheen suhtautumistavoista kertoo toteamus sotilaspappien kokouksessa Viipurissa syksyllä 1919:

”Yleensä annetaan joukko-osastoissa arvoa papille; toiset uskonnon vuoksi, toiset sivistyksen vuoksi, toiset pitävät pappia tarpeellisena punaisuutta hillitsemään, toisten mielestä pappi on välttämätön paha armeijassa.” (Kronlund 1988, 257)

Ajan myötä sotilaspappien asema selkiytyi ja vakiintui osaksi joukko-osastojen toimintaa. Sotilaspappien ohjesääntö laadittiin vuonna 1924. Sen mukaan tehtävänä oli ”henkinen hoito ja valvonta” sotaväessä. 1920-luvulla sotilaspapeilla oli laaja kansansivistyksellinen tehtävä, johon kuului julistuksen, opetuksen, sielunhoidon sekä kirjasto- ja sotilaskotityön lisäksi jopa lukemisen ja kirjoittamisen opetusta varusmiehille.

… ja Kenttätykistörykmentti 3:ssa

”Kenttä-Tykistörykmentti N:o 3:n” muodostaminen aloitettiin ylipäällikön käskyllä 19.10.1918. Rykmentin rungoksi irrotettiin KTR 1:n I patteristo Lappeenrannassa. Ensimmäiset varusmiehet astuivat palvelukseen uuteen rykmenttiin huhtikuussa 1919. Ensimmäinen kantahenkilökunnan ja varusmiesten valistustyöstä ja sielunhoidosta vastannut rykmentinpastori oli 1.12.1919 alkaen Emil Huupponen. Hän toimi rykmentissä toukokuuhun 1922 asti, joten kenttäehtoollisvälineistö hankittiin hänen toimikaudellaan – ehtoollismaljassa on kaiverrus ”Kenttätykistörykmentti 3 1921”. Suomen Kultaseppä Osakeyhtiön valmistamaan kokonaisuuteen kuuluvat sametilla vuorattu laukku, ehtoollismalja ja pieni kenttäehtoollisviinipullo sekä ehtoollisleipärasia ja -lautanen.

KTR 3:ssa kirkollista työtä vaikeutti se, että rykmentti toimi pitkään hajallaan: vuonna 1920 Lappeenrannasta Viipuriin siirtyneen rykmentin yksi patteristo toimi vuosina 1922–1934 Mikkelissä. Rykmentinpastorit vaihtuivat varsin usein, ja asevelvollisten pappien ammattitaitoa jouduttiin hyödyntämään varsin usein. Lopulta tilanne helpottui myös pappien työn suhteen. KTR 3:n luutnantti Antero Hurme kirjoittaa rykmentin vaiheista kertovassa teoksessaan:

”Pastoreista rikkain vuosi lienee ollut vuosi 1934, jonka aikana kokonaista viisi viranhoitajaa tarvittiin työtä suorittamaan. Mainitusta vuodesta lähtien alkoi rykmentin vaiheissa eräänlainen ehyempi kausi senvuoksi, että 1.5.34 siirtyi sielunhoidollisesti rykmenttiin liitettynä ollut Viestipataljoona 2 pois Riihimäeltä, minkä jälkeen rykmentti kokonaisuudessaan on voitu sijoittaa samaan varuskuntaan. Mikä etu tästä on koitunut myös pastorin työn yhtenäisyyteen, on sanomattakin selvää.” (Hurme 1938, 67)

Varusmiesten sielunelämään liittyvät haasteet olivat sotilaspapistolla silti arkipäivää:

”Asevelvollisuusajan lyhyydestä johtuen pyrkii varusmiesten sielunhoitokin saamaan eräänlaisen summittaisen luonteen, jolloin yksilöllinen sielunhoito, sairaita ja arestilaisia lukuunottamatta, on aina vaarassa jäädä pinnalliseksi. Lisäksi nuori mies asevelvollisuusiässä on sisimpäänsä nähden usein liian sulkeutunut, joten hänen sielunhoitonsa vaatii etupäässä vain kylväjän uskollisuutta.” (Hurme 1938, 66)

Lyhyinkin miehistön palvelusaika oli nykyiseen verrattuna tosin tuohon aikaan pitkä, 350 vuorokautta. Reservin aliupseereiksi ja upseereiksi koulutettavat palvelivat vuoden 1932 asevelvollisuuslain mukaan 440 vuorokautta.  ”Sisimpäänsä nähden sulkeutuminen” lienee aina ollut monelle suomalaiselle tyypillinen piirre.

Sotien ajasta nykypäivään

Talvisodassa toimi yli 300 luterilaista ja kahdeksan ortodoksista sotilaspappia. Jatkosodassa sotilaspappien määrä oli jo yli 500. Sotien aikana papit liikkuivat sotilaiden keskuudessa, pitivät hartauksia, jumalanpalveluksia ja ehtoollistilaisuuksia ja olivat haavoittuneiden tukena. Sotilaspappien vastuulla oli myös kaatuneiden huolto. Museo Militariassa esillä olevat kenttäehtoollisvälineet ovat olleet käytössä myös vuosina 1939–1945. Tarkempaa tietoa sitä käyttäneistä sotilaspapeista ei kuitenkaan ole.

Sotien jälkeen kenttäpiispan johtama kirkollinen työ on jatkunut puolustusvoimissa nykypäivään asti.  1950-luvulla alettiin kouluttaa kirkollisen alan varusmiehiä sotilaspappien apulaisiksi ja reservin pappeja kertausharjoituksissa. Vuonna 1957 alkoi kirkollinen työ myös rauhanturvatehtävissä. Sotilaspapit toimivat kenttärovastin tai sotilaspastorin tehtävissä. Julistuksen, opetuksen ja sielunhoidon lisäksi erilaiset kirkolliset toimitukset kuuluvat sotilaspappien tehtäviin. Lähtökohdiltaan työ on kirkollista, mutta vaitiolovelvollinen sotilaspappi on kaikkia varusmiehiä ja henkilökuntaan kuuluvia varten vakaumuksesta riippumatta. Valmiussuunnitteluun kuuluvat suunnitelmat kirkollisen työn, sairaalasielunhoidon, sotavankitoiminnan sekä kaatuneiden huollon järjestelyistä.

KTR 3:n perinteitä vaali Ylämyllyllä, Oulussa ja Sodankylässä toiminut Pohjanmaan Tykistörykmentti, joka lakkautettiin vuonna 1998. Sen perinne-esineisiin kuulunut kenttäehtoollisvälineistö saatiin Museo Militariaan vuonna 2014 Pohjois-Suomen sotilasläänin lahjoituksena. Nyt se kertoo museon näyttelyssä kirkollisen työn pitkästä historiasta Suomen puolustusvoimissa.

Teksti: Samuel Fabrin
Kuva: Sirkka Ojala

Lähteitä
Hurme: Kenttätykistörykmentti 3:n vaiheita 1918–1938. Riihimäki 1938.
Jarl Kronlund: Suomen puolustuslaitos 1918–1939. Puolustusvoimien rauhan ajan historia. WSOY. Porvoo 1988.
Jyri Paulaharju: Suomen kenttätykistön historia. I osa. Suomen Kenttätykistön Säätiö. Helsinki 1989.
Museo Militarian arkisto