Loading...
Loading...

Kenttäradio P-12-15 eli VRGK – jatkosodan tulenjohtoradio

Kesän 1944 suurtaisteluissa tykistön toimivat viestiyhteydet olivat erittäin tärkeitä tehokkaan tulenkäytön onnistumiseksi. Torjuntataisteluista kertovassa Museo Militaria näyttelyosiossa onkin esillä eräs tykistön käyttämä viestiväline, tulenjohto- eli D-radio P-12-15, VRGK.

Liikkuvan tulenjohdon ensimmäiset radiot

IMG_0356_museoesineet_kertovat_kuva2_veb

Suomen peitteiseen maastoon eivät sopineet Keski-Euroopassa ja Venäjän aroilla käytetyt tulenjohtomenetelmät. Tuleva tykistönkenraali Vilho Nenonen alkoikin heti 1920-luvun alussa kehittää liikkuvaa tulenjohtoa. Tämä edellytti toimivia viestiyhteyksiä jalkaväen mukana toimivalle tulenjohtajalle. Hyvin koulutetulla puhelinmiehistöllä ja kaapeliyhteyksillä yhteys kyllä toimi, mutta Nenonen aloitti pian toimet myös radioyhteyden saamiseksi tulenjohtajan käyttöön – kannettavaa radioasemaa ei ollut vielä käytössä missään.

Parin kokeiluversion jälkeen Nenosen esittämän kytkentäkaavion mukaisia uusia liikkuvan tulenjohdon L.T.J.-radioita kokeiltiin Perkjärven leirillä kesällä 1925. Radio todettiin toimivaksi. Tykistön radiohankinnat olivat kuitenkin pieniä. Vuoden 1934 määrävahvuuksien mukainen kenttätykistön radiomäärä oli 250 radioita, mutta varauksessa oli tuolloin vain 34 radioita, joista osa oli teknisesti vanhentuneita.

Muutamaa vuotta myöhemmin talvisodassa tykistön viestiyhteydet olivatkin pääosin puhelinyhteyksien varassa. Tulenjohtoradioita oli vain 15 % määrävahvuudesta, vaikka ennen sotaa oli korostettu toimivien viestiyhteyksien tärkeyttä tykistön toiminnassa. Materiaalipula koski kaikkea viestikalustoa. Sodan aikana kenttäkaapelikin loppui, ja yhteyksissä turvauduttiin jopa rautalankaan.

Uusi tulenjohtoradio P-12-15
Talvisodan jälkeen tulenjohtoradioiden puutetta korjaamaan tilattiin Asa Radio Oy:ltä seitsemänsataa radiota nimikkeellä P-12-15. Ensimmäiset radiota saatiin joukkojen käyttöön tosin vasta syyskuussa 1941, kun uusi sota oli ollut jo käynnissä useamman kuukauden. Sen jälkeen toimitus oli kuitenkin nopeaa, ja vuoden loppuun mennessä oli radiota saatu jo lähes 500 kappaletta. Kaikkiaan radiota valmistettiin lopulta 650 kappaletta. Vuonna 1942 otettiin käyttöön mallinimike VRGK.

VRGK oli kannettava D-kenttäradioasema, jota käytettiin lähinnä tykistön ja kranaatinheittimistön tulenjohtoon. Asema koostui kahdesta osasta: kantohihnoilla varustetuista koneistolaatikosta ja paristo- ja tarvikelaatikosta. Näyttelyssä on esillä koneistolaatikko. Kotelot oli puristettu takapäätyä lukuun ottamatta vanerista yhdeksi kappaleeksi. Rakenne oli näin sekä luja että kevyt ja joustikin hieman. Rakenteessa oli huomioitu muutenkin keveys ja yksinkertaisuus. Kielteistä palautetta annettiin lähinnä taajuusalueella olevien ulkomaisten radioasemien aiheuttamista häiriöistä ja koneiston arkuudesta kosteudelle. Myöskään radion taajuusvakavuutta ei pidetty parhaana mahdollisena.

Radiomalli oli kuitenkin niin onnistunut, että myös rajavartio- ja jääkärijoukoille valmistettiin radioita hieman muunnettuna mallina P-12-15a eli VRGKA. Sen lähetysteho oli hieman alkuperäistä mallia suurempi. Vuodesta 1943 alkaen valmistettiin vielä hieman muunneltua mallia VRGKB, jossa muun muassa lähetystehoa oli jälleen aiempaa enemmän. VRGKB on nähtävissä Museo Militarian vaihtuvassa näyttelyssä Torniosta Kilpisjärvelle – Lapin sota 1944–1945.

VRGK-radiot täyttivät jatkosodassa varsin hyvin niille asetetut vaatimukset. Sodan jälkeen ne olivat käytössä 1960-luvulle asti.

Teknisiä tietoja (VRGK)
Käyttötavat: sähkötys ja puhe
Taajuusalue: 4600–6600 kHz
Lähetysteho: 0,4 W (VRGKA 0,7–1 W, VRGKB 1,5–2 W)
Kantama: sähkötyksellä noin 20 km, puheella noin 12 km
Paino: koneistolaatikko 14 kg, paristo- ja tarvikelaatikko 8 kg

Viestivälineiden nimikkeistä
Viestikaluston nimikejärjestelmäksi otettiin käyttöön 1920-luvun alussa P-merkit, jossa P oli nimikkeen tunnus, ensimmäinen numero laitetyyppi (esimerkiksi 1=puhelimet, 12=radiot) ja toinen numero juokseva järjestysnumero. Lisäksi lopussa saattoi olla tarkentava lisäkirjain.

Jatkosodan aikana vuonna 1942 otettiin käyttöön V-nimikejärjestelmä, joka oli joustavampi ja sisälsi enemmän informaatiota. Esimerkiksi radiossa VRGK kirjain V oli nimikkeen tunnus, R tarkoitti radiota, G kertoi lähettimen tehon olevan alle 1 W ja K kertoi valmistajan (Asa-radio).

Teksti: Samuel Fabrin
Kuva: Sirkka Ojala

Kirjallisuutta:
Matti Alajoki: Tykistönkenraali Vilho Petter Nenonen. Otava. Helsinki 1975.
Jussi Harola: Yhteys! Tiedonanto- ja viestivälineitä Suomen puolustusvoimissa. Koala-Kustannus. Helsinki 2013.
Jyri Paulaharju: Suomen kenttätykistön historia. I osa. Suomen kenttätykistön säätiö. Helsinki 1989.

    Posted in: Yleinen